Olin viikonloppuna rakkaiden anoppini ja appiukkoni luona tekemässä DVD:itä vanhoista 50-luvun kaitafilmeistä. Nauhoitimme vaarin kertomuksia filmien päälle. Elävistä kuvista tuli vieläkin elävämpiä, tarinat värittivät taustoja ja tapahtumia. Tuntui hienolta nähdä oma perhe osana suvun jatkumoa – yhteenkuuluvuuden tunne tiivistyi.
Olemme kaikki osia sukupolvien ketjussa. Yksilöitä ja yksilöllisiä ja samalla osia kokonaisuudesta. Nykyään puhutaan paljon siitä ettei meillä ole sellaisia turvaverkkoja kuin ennen. Ei ole mummoja tai kummeja lähimaillakaan, ystävilläkään ei ole aikaa. Joudumme pärjäämään yksin taakkoinemme. Mutta kuinka monelle meistä tämä on tietoinen valinta? Onko mahdollista, että avun pyytäminen on vaikeaa koska meillä on sisäänrakennettuna sodanjälkeinen tarve selvitä, pärjätä yksin? Toisaalta, emme halua olla vaivoiksi tai olla hankalia millään tavalla - kaikilla on niin kova kiire. On itsestään selvää, että me kyllä autamme läheisiämme tarvittaessa, ja oletamme muidenkin tietävän sen mutta emme ehkä tee mitään osoittaaksemme sitä. Avun pyytämisen, ja siksi myös antamisen, rima lienee turhankin korkealla.
Suurta kohua aiheuttaneen TV2:sen Homoillan jälkimainingeissa pohdin, mitä lähimmäisen auttaminen meille henkilökohtaisesti tarkoittaa. Mitä on tapahtunut ajatukselle ”kohtele muita kuten haluaisit itseäsikin kohdeltavan”? Jotta voisimme kohdella muita kuten haluamme itseämme kohdeltavan, meidän täytyy ensin tunnistaa ja hyväksyä se miten tarvitsemme itseämme kohdeltavan. On hyvin inhimillistä tarvita hyväksyntää ja yhteenkuuluvuuden tunnetta huolimatta siitä millaisia olemme. Parasta mitä voimme muille antaa on hyväksyntää, pyyteetöntä rakkauttamme ja apua silloin kun sitä tarvitaan. Ja kun antaa niin saa. Pienillä arjen teoilla osoitamme suuria tunteita ja saamme sen mukaista vastakaikua.
Legendan mukaan Sibelius sanoi vaimolleen tämän tiedustellessa mahdollista paluuaikaa huvituksista: "Rakkaani, olen säveltäjä, en ennustaja". Niinpä. Meistä kukaan ei osaa tulkita toisten ajatuksia ja harva osaa tunnistaa toisten tarpeita ennalta. Missä asioissa sinä haluat, tarvitset tulla kuulluksi, nähdyksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi ja miten voisit olla sen ilmaisemisessa selkeämpi? Mitä sinä voisit läheisillesi antaa jotta omatkin tarpeesi täyttyvät? Vedetään yhtä köyttä sukupolvien ketjussa. Uskalla olla läheinen J
Kati
PS. Fiilistelimme kaitafilmien lisäksi 50-luvun tunnelmia appivanhempieni kanssa syömällä erinomaisia kanansiipiä Daddy's Dinersissa. Oli kuin olisi ulkomailla käynyt, mahtava miljöö ja erinomaista ruokaa :-) Ks. http://www.daddys.fi/index.php, suosittelen!PPS. Tiedätkö ketään joka haluaisi lisätä omia uracoaching-taitojaan tai kouluttautua uracoachiksi? Kiinnostuneita voivat olla esimerkiksi yrityksesi HRD-henkilöt, esimiehet joilla on aito kiinnostus edistää alaistensa urakehitystä tai kuka vaan, joka miettii coachingia mahdollisena uranaan. Uusi valmennus alkaa tammikuussa. Katso lisää tästä, vinkkaa kaverille tai ilmoittaudu itse J
